Mä halusin kovasti Rivieran reissun aikana käydä Italian puolella, koska en ikinä aikasemmin Italiassa ollut käyny, ja kaikki sitä niin kovasti kehuu. Nizzasta pääsee junalla todella todella helposti Italiaan. Meno-paluulippu makso rajan yli Ventimiglia nimiseen kaupunkiin vaan joku 6€, siellä jos halus jatkaa syvemmälle Italiaan piti vaihtaa junaa ja ostaa uus tsetti. Mä ostin lipun Sanremoon, joka oli ihan pienen matkan päässä, ja hotellini respan tytön mukaan tosi kiva paikka. Lippuluukulla alko kyllä kutkuttaa enemmän ku paljon lippu Milanoon, se ois maksanu vaan 25€, ja ois kestäny 4h per suunta. Tästä kovasta tarjouksesta huolimatta päädyin entiseen rallikaupunkiin alkuperäsen plänin mukasesti. Jälleen junamatkan maisemat oli ihan älyttömiä ja matka meni ihan silmän räpäyksessä.
Samalla ku vaihdoin Ventimigliassa junaa ehdin nopee käydä hakee vähä brekkaria. Olin tahallaan jättäny syömättä aamiaisen Nizzassa jotta jaksasin varmasti maistella herkutella Italiassa vastaan tulevia uusia makukokemuksia. Varmaa 20m juna-asemalta törmäsin heti ihan kingiin leipomoon josta lähti pinaattileivosten lisäks legendaarisia Kummisetä leffoistakin tuttuja Cannoleja. Ekan purasun jälkeen mun mielen valtas käsittämätön mielihyvän tunne, ja ymmärsin heti miks niiden perään hössötettii niin paljon. Yks Crema, ja yks suklaa, kiitos. Pomppas heti ranskalaisen Eclairen viereen mun lempileivosten sarjassa.
Sanremoon viimein päästyäni kaks Cannolia mahassa ja levee hymy naamalla, kävelin tietty heti rantsuun ja huomasin heti et Sanremo täytti kaikki perus Rivieran pikkukaupungin kriteerit. Muutama priva biitsi klubi, pieni nätti satama, kaunis vanhakaupunki, ja paljon kutsuvan näkösiä terasseja joissa oli tarjolla klassista italiasen gastronomian antimia. Bonarina viel siihen kaiken kukkuraks oli kuitenki viel iso valkonen kasino, joka toimi hyvänä maamerkkinä turreille.
Ku kylä oli nopeesti kävelty ympäri ni kävin ottaa biitsin haltuu, tällä pienessä poukamassa sijainneelle kerholle makso vaa 3€ sisää ja omistaja heitti mulle viel uimapatjan lainaan, josta mä otin kaiken ilon irti ja lähin lilluu rantsuu nauttimaa paahtavasta auringonpaisteesta.
Sit ku olin aikani löhönny päätin ihan tutkivan journalismin nimissä käydä tutustumassa italialaiseen jäätelöön. Asia jonka paikalliset tuntu ottavan aika vakavasti. Ja löysinkin tosi pervon näkösen snägärin joka kuulemma oli tän kaupungin kohdalla itse jäätelön graalinmalja. Nappasin sielt jotain freesejä makuja kuten sitruunaa, mangoa, ja vaniljaa. Vaikkakin se oli todella hyvää, olin pettyny. Se oli vaa jäätelöä. Tänkö perää kaikki hössötti? Odotin kulinaristista orgasmia. En lauennu.
En kuitenkaa tahtonu uskoa ja kokeilin viel revanssi mielessä mestaa kasinon edes jonka olin aikasemmin bongannu. Sielt sai todella kauniin annoksen hetelmien kaikkii eri makuja todella korniin joutsenastiaan, ja tunsin olevan kuin Kanarian saarilla.
Kahen jätskiannoksen jälkeen mun oli pakko kävellä vähän aikaa ympäri vanhaakaupunkia ennen ku pystyin edes ajattelemaan safkaa uudestaan, ja löysin paljon nättei mestoi kylän ytimestä. Ihmiset oli Sanremossa todella ystävällisiä, palvelu ja safka oli ihan eri levelillä ku Ranskan puolella, niin paljon parempaa. Sen jäkee ku olin nauttinu mun Bolognese pastan sataman rantakadulla, ja istuin junassa matkalla takasin Nizzaan, mul oli kauhee ähky, mut silti mun teki jo sillon mieli lähtee uudestaa Ranskan puolelta Italiaan ihan vaa SYÖMÄÄÄN.
Täs on yks mun lempikohtaus Kummisetä I leffasta, ku Peter Clemenza pitää huolen et herkut pysyy matkassa, ja leffan tuttuu tapaa sitä ruumista kylmenee hyvää tahtii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti